I
Ei mikään hänessä ole tervettä.
Ei elävää lihaa hänen ruumiissaan.
Kaikki on isku,
kaikki on haava.
Missä oli iho,
on nyt tuhkaa.
Missä oli katse,
on mykkä halkeama.
Missä oli hengitys,
on kouristus ilman ilmaa.
Hänen sydämensä ei lyö,
se vapisee.
Hänen muistinsa ei muista,
se valittaa.
Hänen ruumiinsa ei kaadu,
se matelee.
Hänen varjonsa ei seuraa,
se kulkee edellä.
II
Missä häntä vielä voi lyödä?
Mikä hänen ruumiinsa osa
jäi ilman kipua?
Kuka kestää sydämen,
joka ei lakkaa murtumasta?
Ilman hohdetta,
muodoton pöly,
mykkä liha,
miehen arpi,
jonka rakkaus unohti.
Joka hänet näkee,
vetää sielunsa pois silmistään,
pakenee sisäänpäin,
oman syvänteensä reunaa pitkin.
Ei hänessä ole kauneutta,
ei valoa, joka sytyttää kaipuun.
Hänen hahmonsa torjuu katseen,
hänen läsnäolonsa repii mielen.
Häväistyksen verhoon kääritty,
hylkäämiseen puettu,
pilkan liejulla kengitetty.
III
Kivun mies,
joka tuntee kaikki murtumat,
tuskan asukas,
itkun marttyyri.
Hän pysyy...
Ei voimasta,
vaan raunioina.
Hänen kasvonsa painettu maahan,
ilman toivon kipinääkään.
Kuin alttari
kauhulle,
hylkäämiselle.
Hänet luultiin tuhotuksi.
Hänen nimensä pyyhittiin pois.
Hänen muistonsa tallattiin.
Kuin särjetty astia hän syntyi.
Hänen olemassaolonsa on epäonnistuminen.
Hänet heitettiin haudasta,
kuin keskenmeno,
kuin mätä ruumis,
jota madot syövät.
IV
Hämärä,
joka oli hänen ilonsa,
muuttui kauhuksi.
Ja koko päivä
on yö,
joka ei pääty.
Kaadettu,
lakkaamatta kulkemasta.
Vainottu,
ääntään korottamatta.
Hän kantoi kaikkien tuskan,
eikä kukaan häntä katsonut.
Hänen ruumiinsa oli rangaistus,
hänen kulkunsa, kauhu.
Ja hän on se,
mies, joka kulkee ohi,
hullu...
hullu rakkaudesta!